Laihtumisen (ja lihomisen) psykologinen puoli!

En tiedä onko minulla kolmenkympin kriisi jo hieman etuajassa, vai mistä on kysymys, mutta minulla on menossa parhaillaan etsikkoaika. Syysmasennus oli tänä vuonna rankempi kuin koskaan aikasemmin ja nyt kun pitenevien päivien mukana minun mieleni alkaa virkistyä, huomaan, että olen jollain tapaa hukassa. Olen hukassa minuudessa. Viimeinen vuosi on ollut opettavainen ja olen monella tapaa löytänyt itseni ja puolia itsestäni, joista en tiennyt mitään. Samalla olen kuitenkin myös kadottanut itseni, etten oikein tiedä mikä ja kuka minä olen, tai haluan olla.

Viimeisten vuosien aikana minun kehoni on käynyt läpi monenlaisia muutoksia. Olen saanut kaksi lasta, lihonut ennen raskauksia, niiden välissä ja jälkeen ja nyt yritän kuihduttaa elintasokumpuani normaalille mitta-asteikolle. Vararenkaillani pelastaisi edelleen hukkuvan öljylautankin, joten todellakin oli jo aika saada tämä projekti käyntiin. Reilussa vuodessa olenkin jo päässyt oikein hyvään alkuun. Motivaatio on korkeammalla kuin koskaan aiemmin ja minä tiedän että onnistun. Uskon itseeni ja luotan siihen että pääsen maaliin.

Olen lukenut viime aikoina paljon psykologiaa. Ja erityisesti tunnesyömiseen ja laihduttamiseen sekä kehonmuutoksiin liittyviä opuksia. Varsinkin tunnesyömiseen liittyvät kirjat ovat avanneet maailmaani melkoisen paljon. Olen ymmärtänyt että asiat johtuvat jostakin ja niitä voi muuttaa. Se oli itselleni tärkeä oivallus, sillä vuosia olen vain syönyt ja syönyt tajuamattani, että siinä taustalla on paljon muutakin kuin se, ettei minulla vain ole itsekontrollia.

Jossain kirjassa lukikin, että tunnesyömisen juuret voivat viedä niinkin kauas, kuin vauva-aikaan. Kun meillä oli paha mieli vauvana, äiti löi tissin suuhun tai antoi korviketta pullosta ja jo silloin opimme yhdistämään sen, että se makea maku vei pahan mielen pois. Omassa lapsuudessani saimme karkin tai jäätelön "särkylääkkeeksi", jos me satutimme itsemme tai olimme muuten allapäin. Jälleen yksi asia, mikä yhdisti makean syömisen pahan olon pois viemiseen.

Peruskoulussa olin todella kiusattu. Niinpä usein kotimatkalla kävin lähikaupasta ostamassa suklaata ja menin piiloon metsään syömään sitä. Kun olin syönyt, pystyin hetken keskittymään omiin leikkeihini ja minulla oli hyvä olla. Ja taas kerran jäin fiilikseen, että suklaa toi sen hyvän olon. Ei siis ole ihme, että aikuisenakin vielä iskee alitajunnasta se makeanhimo, kun asiat eivät mene niin kuin tahtoisi.

Omalta kohdaltani koulukiusaaminen vei minulta mielenterveyden. Sairastuin pahasti täysi-ikäisyyden kynnyksellä, ajauduin väärään seuraan ja hukkasin vuosia elämästäni. Elin totaalisen sumussa, enkä oikein muista noista ajoista mitään. Alkoholilla läträäminen kuului asiaan ja suuni kävi nopeammin kuin aivot. Sitten tuli aika, kun sen kaiken oli loputtava. Hain ja sain apua. Mutta sillä avulla oli hintansa. Se tarkoitti sitä, että minun oli laitettava kaikkiin sen hetkisiin "ystäviin" välit poikki. Ja sen minä tein.

Olin hetken tilanteessa, ettei minulla ollut mitään tai ketään. Mutta siitä alkoi minun henkinen toipuminen. Ikävä kyllä se samaan aikaan tuhosi fyysistä minua. Olen aiemminkin kertonut tuosta ajasta, etten koskaan tehnyt ruokaa. Söin aina eineksiä ja take awayta. Ja kun en enää notkunut kahviloissa ja ravintoloissa, minulla oli enemmän aikaa olla kotona... Ja syödä.

Söin iloon ja söin suruun. Söin kun oli tylsää. Söin niin paljon, ettei minulle koskaan ehtinyt tulla nälkä. Napostelin ja herkuttelin. Välillä koitin diettailla ja lopettaa syömisen kokonaan. Elin alkupäivät Batterylla (sillä, missä on eniten sokeria) ja illalla sitten söin koko päivän ja seuraavankin edestä. Samaan aikaan kun rakensin henkistä muuria ja työnsin ihmisiä pois elämästäni, rakensin myös syömällä fyysistä muuria. Sitä mukaa kun vyötärönympärykseni kasvoi, sitä mukaa työnsin ihmisiä kuplastani pois. Ja loput katosivat työntämättäkin. Pikkuhiljaa aloin myös huomaamaan kaupungilla kuinka minua katsotaan pitkään. Osa naureskellen, osa säälien. Ja voi luoja se tuntui pahalta. Mutta mitä minä tein? Söin. Minä söin pahaan olooni.

Ensimmäisen kerran vasta tajusin miten paha tilanne on, kun odotin toista lastamme, ja rakenneultran jälkeen lääkäri sanoi, että kannattaa varmaan sitten synnytyksen jälkeen lähteä puhumaan siitä lihavuusleikkauksesta. Lihavuusleikkaus. Kun olet niin lihava, ettei lääkärikäään enää usko että voit laihduttaa omin avuin. Se sattui enemmän kuin tuhat raipaniskua. Ja siis minua ei loukannut ne sanat, minua loukkasi se, mitä olin tehnyt itselleni. Olin pahoinpidellyt, halventanut ja tuhonnut itseni pahimmalla mahdollisella tavalla ja siitä ei enää ollut helppoa tietä ulos.

Kun poikamme sitten syntyi, odotin pari kuukautta ja varasin ajan terveyskeskukseen. Sain sieltä helposti ajan KYSiin ravintoterapeutille ja sitä kautta pääsin alkuun. Paino lähtikin putoamaan annetuilla ohjeilla helposti ilman liikuntaa. Enkä minä sen kokoisena edes pystynyt liikkumaankaan kunnolla.

Siitä kun aloitin, tuli juuri kuluneeksi 14kk ja kiloja matkalle on jäänyt 40kg. Se on paljon, tiedostan sen, mutta silti edessä on ihan yhtä pitkä matka, kuin takanakin. Siksi en vielä osaa enkä halua iloita liikaa tästä kuljetusta matkasta. Olen toki tyytyväinen, mutta jäyhään suomalaiseen tapaan aion riemuita kunnolla vasta kun koko matka on kuljettu.

Omituisinta kaikessa on se, että silloin kun olin isoimmilani, en tajunnut olevani niin valtava. Näin peilistä jotain aivan muuta, kuin todellisuuden. Minulla ei ole paljoa kuvia todisteina noilta ajoilta, mutta silti olin "tyytyväisempi" silloin, kuin mitä nyt. En tiedä johtuuko se siitä että olin silloin tavallaan luovuttanut ja tyytynyt kohtalooni, vai olinko vain ummistanut silmäni todellisuudelle. Nykyään kun katson peiliin tai kuvia itsestäni, näen ne kohdat mitkä tursuaa ja pursuaa. En hahmota sitä muutosta mikä on tapahtunut. Toisaalta se on surullista, mutta olen kääntänyt sen voitoksi. Ajattelen, että minäkuvani on nyt ajan tasalla, ja koska tiedän että avaimet muutokseen ovat omissa käsissäni, en suostu hyväksymään nykytilannetta vaan pidän katseeni kohdistettuna matkani määränpäähän.

Tilanne on nyt muutenkin erilainen kuin vuosi sitten. Enää en laihdu syömällä. Jos en liiku, en laihdu. Jos en liiku, paino jumittaa. Ja koska matka on vielä pitkä, minä en voi odottaa poistuuko jumi itsestään. Lisäksi minulla on 40kg vähemmän massaa, kuin vuosi sitten, joten kaikki syyt olla liikkumatta ovat tekosyitä. Senkin minä olen oppinut viime viikkojen aikana.

Mutta se makeanhimo. Miksi ja mistä se tulee? Syön säännöllisesti ja juon 2,5-3l päivässä vettä. Syön kromia ja lisään veteeni sitrusta. En syö pastaa/riisiä/perunaa läheskään joka päivä. Leipää en syö nykyisin juuri ollenkaan. Lopetin myös light-juomien juomisen kokonaan, koska luin jostain, että ne lisäävät makeanhimoa merkittävästi. Koska sokeria niissä ei ole, se on kaltaiseni sokeririippuvaisen aivoille paska temppu. Juodessa vaikka light-colaa (johon olin ihan koukussa) aivot kuvittelevat makean maun takia saavansa sokeria ja kun ne eivät sitä saa, sokerinhimo kasvaa valtavaksi. Joten miksi se himo on minulla edelleen, vaikka olen tehnyt kaikkeni?

Asia jäi vaivaamaan minua, joten ostin ruutuvihkon johon aloin kirjottamaan päivän aikana tapahtuvia asioita. Kirjoitin toiseen palkkiin asioita mistä tulin hyvälle mielelle ja toiseen niitä joista tuli paha olo. Huomasin, että niinä päivinä, kun minulla oli ollut paha mieli enemmän, minä himoitsin illalla suklaata. Syy-yhteys tunnesyömiseen löytyi viikon seuraamisen jälkeen. Asiat vain olivat tapahtuneet ennen itsestään ja alitajuisesti, ilman että olin millään tavalla kartalla siitä. Nyt minä tiedän mistä on kyse, ja minä pystyn edes jossain määrin kontrolloimaan sitä.

Koska makeanhimo on kohdallani jotain niin järkyttävän suurta, etten meinaa aina pystyä taistelemaan sitä vastaan väkisinkään, kokeilin seuraavaa: Niinä päivinä kun olen käynyt salilla tai kunnon lenkillä, minä saan illalla syödä suklaata. Se on minun palkkioni. No miten siinä sitten kävi? Niinä päivinä kun liikuin reippaasti, ei tehnyt lainkaan mieli makeaa. Olin yllättynyt, mutta uskomattoman iloinen. Keksin viimeinkin tavan päästä makeasta. Liikunnasta saatava endorfiinipölly antaa niin kokonaisvaltaisen hyvän olon, että se päihittää jopa suklaan. Käsittämätöntä. Ja kukaan ei tätä ole minulle kertonut aiemmin. Minä kuitenkin haluan jakaa tämän tiedon kaikille, koska haluan että hyvä kiertää!

Luultavasti joku joka tätä lukee, on käynyt samankaltaisia kamppailuita elämässään läpi, mitä minäkin. Siksi kirjoitin nämä sanat, että voisin auttaa jotakuta pääsemään jaloilleen. Tämä teksti on monella tapaa henkilökohtaisempi, kuin aiemmat postaukseni, mutta haluan valottaa taustoja, että nykyhetken tilanne on helpommin ymmärrettävissä. Nämä kaikki edellä mainitut ovat asioita, jotka ovat paljon esillä, mutta vertaistuki puuttuu. Yksin näistä ei selviä, varsinkin jos on yhtä monta kiloa karistettavanaan, mitä allekirjoittaneella.

Psykologisen puolen ylläpito on mielestäni yhtä tärkeä elämäntapamuutoksen kannalta, kuin fyysisenkin. Kirjastot ovat pullollaan aiheeseen liittyviä kirjallisuutta ja niitä kannattaa hankkia käsiinsä, jos ja kun ajatukset ja tottumukset ovat samaa luokkaa kuin minulla. Tärkeintä on se että oppii ymmärtämään itseään ja tilannettaan missä on. Ja miksi! Myös mielenterveyshoitajalla tai vastaavalla käynti ei varmasti ole huono idea.

Alussa mainitsin että olen hieman hukassa. Ja niin olenkin. En ole ymmärtänyt mitä tässä on tapahtunut. Enkä ymmärrä mitä on tapahtumassa. Olen puolessa välissä jotain vierasta. Olen hukassa itsessäni. Mutta päivä päivältä minä rakastan nykyistä olemustani enemmän. Jo se, että vaatekoko pienenee koko ajan käsi kädessä vaa'an lukemien kanssa on niin mahtavaa, mutta se pullantuoksuinen kotiäitivaimo mikä minun kuoreni alta on paljastumassa, saa hymyn huulilleni! Energiaa on enemmän kuin koskaan ennen ja saan niin paljon aikaan asioita, että olen ihan pyörryksissä onnesta. Vaikka olenkin hieman hukassa. Vieraaseen ihmiseen tutustuu helposti, mutta kun itse muuttuu paljon, tutustuminen vaatii enemmän aikaa. Ja sitä minulla on, joten aion aloittaa itsetutkiskelun ja tutustua siihen minuun, joka tällä hetkellä olen! Olen päivä päivältä enemmän sitä, miksi haluan tulla. Olen päivä päivältä lähempänä tervettä minua.

[caption id="attachment_1450" align="aligncenter" width="620"] Puoliväli saavutettu.[/caption]